"Höh!" Scrooge sanoi. "Humpuukia!"
Olen nähnyt Saiturin joulusta monenlaisia elokuvaversioita. Nyt oli mielenkiintoista tutustua alkuperäiseen teokseen. Englantilainen Charles Dickens kirjoitti tunnetuimman joulukertomuksensa Saiturin joulun (A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas) jo vuonna 1843. Niin kuin Annukka ja Marja jo totesivatkin, kirjaa on sen jälkeen julkaistu vaikka minkälaisina suomennoksina. Nyt 170 vuotta alkuperäisen teoksen ilmestymisen jälkeen suomalaiseksi nimeksi näyttäisi vakiintuneen Saiturin joulu. Minä valitsin luettavakseni uusimman painoksen, eli Tero Valkosen suomentaman ja Minna Alangon kuvittaman kirjan Saiturin joulu : joululaulu (Basam books, 2012).
Saiturin joulu kertoo Ebenezer Scroogesta, joka on pihi ja ilkeä liikemies. Häneltä ei heru myötätuntoa läheisille eikä köyhille apua tarvitseville. Ja joulu se vasta humpuukia Scroogen mielestä onkin! Jouluyönä Scroogen elämä kuitenkin muuttuu, kun hänen entisen yhtiökumppaninsa Marleyn haamu tulee kummittelemaan hänelle. Marley kertoo, että Scroogen luona tulee vierailemaan vuorollaan kolme joulun henkeä.
Ensimmäisenä tulee menneisyyden joulun haamu, joka näyttää Scroogelle joulumuistoja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Elokuvista minulle oli jäänyt muistikuva, että Scrooge ei niin vain kiltiksi muutukaan. Yllätyksekseni Scrooge näytti heltyvän jo ensimmäisen haamun käsittelyssä. Bill Murrayn ja Jim Carreyn esittämät saiturit olivat muistaakseni vastahakoisempia.
Toisena tulee nykyisen joulun haamu, joka näyttää Scroogelle tuttujen ja tuntemattomien joulunviettoa. Tätä lukua lukiessani löysin oman joulumieleni. Niin mukava oli lukea toisten iloisesta joulunvietosta.
Saiturin joulua voi lukea myös kummitustarinana. Kahdesta ensimmäisestä joulun haamusta lukiessa ehdin jo ajatella, että tässä aika on ehkä syönyt tarinaa. Nykypäivänä ruokaröykkiön päällä istuva jättiläinen kuulostaa lähinnä omituiselta. Sitten pääsin kirjan neljänteen säkeistöön eli lukuun ja muutin mieleni. Olin unohtanut, kuinka pelottava tulevaisuuden joulun haamu on.
Vaikka kaupan joulutungoksessa joskus tuntuu, että joulussa on kyse vain rahasta ja humpuukista, viimeistään jouluaattona muistuu mieleen, ettei Dickensin kuvaama joulumieli tai joulun henki ole kadonnut mihinkään. Tänäkin vuonna ihmiset viettävät joulua toistensa seurassa ja muistavat läheisiään ja vähäosaisia.
Mitä pidit kirjasta? Vai katsoitko tällä kertaa jonkin elokuvaversion?
Lopuksi vielä elämänmuutoksen kokeneen Scroogen sanoin:
"Iloista joulua kaikille! Hyvää uutta vuotta koko maailmalle! Hei siellä! Huhuu! Hei vaan!"
Otin lukeakseni Wsoyn vuoden 1984 version Joululaulu : aavetarina joulusta. Kuten aina klassikoiden kanssa, vetkuttelin ja vetkuttelin aloittamista joulunpyhien yli. Alkupalaksi katsoin Disneyn Mikki Hiiren jouluaaton. Oli yhtä hyvä kuin muistinkin. Sunnuntaiaamuna tartuin kirjaan ja tietenkin tarkistin ensin sivumäärän: 136 s. Ei lainkaan hassumman pituinen klassikoksi. Ja sitten lukemaan. Luinkin kirjan parissa tunnissa ja aika hurahti ihan huomaamatta. Kirja ei siis ollut olleenkaan klassikkomaisen puiseva. Toisaalta, kaikki klassikot mitkä olen lukenut, ovat olleet hyvinkin luettavia, kunhan olen vain saanut aloitetuksi.
VastaaPoistaLuulin tarinan olevan oikeasti karmiva ja kylmän tunteeton, mutta ei. Ebenezer Scroogen kylmä kuori oli ohuttakin ohuempi ja lämmin sydän pilkahti jo Marleyn ilmiintyessä näkyväksi. Missään vaiheessa ei tullut oloa, että tarina eteni hitaasti tai jäätiin turhaan kuvailemaan joulukadun myyntikojuja ja tuoksuja.
Scroogen kirjurin perheen joulun kuvaus oli kirjassa ruokahuollon osalta runsaampi kuin Disneyn piirretyssä, mikä oli yllätys. Ruokapöydässä kun oikeasti oli jotain muutakin kuin pari hernettä ja yksi kanankoipi. Kirja oli muutenkin paljon iloisempi kuin yksikään katsomani piirrosversio.
Perheiden lämpö, huumori, onnellisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne oikein huokui kirjasta haamujen viedessä Scroogea katsomaan menneitä ja nykyisiä jouluja eri paikkoihin. Maallinen mammona, yltäkylläinen ruokapöytä tai muodikkaat uudet vaatteet eivät tee ihmistä onnelliseksi. Niin se vain on.
Suositeltava vaihtoehto joululukemiseksi tai kouluun pakolliseksi klassikkoluettavaksi =)
Minä valitsin versiokseni Kirjaliton vuonna 2007 julkaiseman lapsille ja nuorille suunnatun Saiturin joulun. Kirja itsessään herätti samanlaisia tuntemuksia kuin Outilla ja Marjallakin. Aikaisemmat muistot tarinasta olivat lähinnä Disneyn piirretystä, ja olikin mukava huomata, että kirjaversiokin jaksoi innostaa ja toi mukavasti juolumieltä muuten mustaan jouluun. :) Tässä versiossa täytyy myös antaa lisäpisteitä kauniille kuvitukselle!
VastaaPoista