Tammikuun kirja: Nörtin näkökulmasta

Jos et ole vielä lukenut kuukauden kirjaa, lue pikaiseksi esittelyksi vaikka kirjoittamani vinkki siitä - pyrin välttämään juonipaljastuksia!

Tunnustan, että kun ensi kertaa näin Julie Halpernin kirjan Matkalla nörttiyden ytimeen Helsingin kirjamessuilla, olin tooodella epäileväinen. Ei, taasko meitä nörttejä väärinymmärretään, kuitenkin on ihan virheellistä tietoa roolipeleistä tässäkin kirjassa! En onnekseni antanut ensivaikutelman häiritä vaan tartuin kirjaan. Lopulta ihastuin siihen niin kovasti, että etsin kirjailijan nettisivut ja lähetin hänelle sähköpostilla kiitoksen siitä, että hän oli kirjoittanut niin mainion teoksen.

Sallan suhtautuminen kirjaan oli positiivinen, mutta ei kuitenkaan niin ihastunut kuin minun. Olen pohtinut, että se voi hyvinkin johtua erilaisista taustoistamme: minä olin jo teininä nörtti ja roolipelaaja, Salla ei näitä ole liiemmin harrastanut. Samaistuin siis vahvasti päähenkilöön Jessieen ja olin otettu siitä, miten positiivisesti mutta kuitenkin aidosti koulun roolipeliporukka oli esitetty. Kyllä sen voi myöntää - nörttikliseillä on pohjansa oikeassa elämässä. Esimerkiksi "syntymäouto" Dottie, jonka hiukset ovat aina rasvaiset ja ajatukset jossain toisessa maailmassa, voi alkuun vaikuttaa väsyneeltä kliseeltä, mutta hänellä on kuitenkin oma persoona ja hänenlaisiaan tyttöjä on olemassa. Kirjan muissakin sivuhahmoissa on juuri sellaisia henkilöitä, joita olisin ainakin halunnut tuntea murrosiässä, kuten "yllättävän järkevä" Chloe Moreno, jonka mielipiteistä soisi monen kirjan lukijan ottavan vaarin.

Paitsi nörttiyden "oikeaan" kohteluun, tykästyin kirjassa siihen, että hahmojen ongelmat olivat oikeantuntuisia ja oikeankokoisia. Sellaisia ihmisenkokoisia pulmia, joihin useimmat nuoret todella törmäävät. Kirjoilla, jotka kertovat rankoista ja dramaattisista ongelmista, väkivallasta ja huumeista, on ehdottomasti paikkansa, mutta on silti raikastavaa lukea teineistä joiden pulmat liippaavat lähempää ainakin omia kokemuksiani.

Lopuksi haluan todeta, että larppaaminen ja roolipelaaminen eivät ole aivan sellaisia kuin kirjassa - ainakaan Suomessa. Halpernin kuvaama pöytäroolipelisessio kuulosti vallan aidolta, mutta toki peleissä ja porukoissa on eroja - on enemmän ja vähemmän vakavia porukoita, ja enemmän ja vähemmän monimutkaisia pelejä. Kirjassa kuvattu larppaaminen onkin sitten jo oudomman oloista, koska amerikkalainen ja eurooppalainen (etenkin pohjoismaalainen) larppauskulttuuri ovat melko erilaisia. Mutta perusajatus, se fiilis taustalla, on sama: seikkailu ja ystävyys, se tunne kun löytää kavereita, jotka ovat tarpeeksi outoja että itsekin saa sellainen olla rauhassa.